Ihmiskunnan ja suomalaisen yhteiskunnan suurin haaste kumpuaa vieraantumisesta elämää ylläpitävistä perusrakenteista. Emme elä vain tätä päivää, vaan kannamme syvää huolta tulevaisuudesta ja siitä, millaisen maailman jälkipolvemme ja muu eliökunta perivät.
Kun katsomme ympärillemme, tämä huoli ei ole abstraktia pelkoa, vaan se jakautuu konkreettisiksi kysymyksiksi yhteiskuntamme tilasta ja suunnasta.
Olemmeko me kaikki kuitenkaan riittävän huolissamme?
Ensimmäinen huoli: Vieraantuminen maasta ja elonkirjosta
Tämä huoli ei synny kylmistä tilastoista, vaan siitä hiljaisesta kivusta, kun huomaa yhteyden maahan, veteen ja elonkirjoon ohenevan päivä päivältä. Näemme ympärillämme umpeen kasvavia niittyjä ja asfaltoituvia kasvukeskuksia. Kun ihmisen yhteys elämän perusrakenteisiin katkeaa, kaatuu myös pohja kestävältä tulevaisuudelta.
Toinen huoli: Järjestelmän haavoittuvuus ja keskittämisen ansa
Kannamme konkreettista huolta yhteiskuntamme rakenteellisesta hauraudesta. Kun elintärkeät toiminnot pakataan harvoihin suuryksiköihin taloudellisen tehokkuuden nimissä, tyhjenevät kylät ja maaseutu halvaantuu. Tällaisesta ylikeskitetystä järjestelmästä tulee äärimmäisen altis häiriöille ja kriiseille. Olemmeko rakentamassa koneistoa, joka ei kestä elämän todellisia koetuksia?
Kolmas huoli: Arjen uupumus ja yhteisöjen mureneminen
Arjen kiireessä ja keskittämisen puristuksessa näemme ympärillämme uupuvia ihmisiä. Kun lähipalvelut ja luonnolliset kohtauspaikat katoavat, ihminen jää yksin. Yhteisöllinen tuki murenee, vaikka ihmiskunnan voima on aina perustunut toisiamme tukevaan arkeen ja paikalliseen elinvoimaan.
Neljäs huoli: Moraalinen vastuu jälkipolvista – mitä jätämme perinnöksi?
Moraalinen velvollisuutemme alkaa siitä, että uskallamme katsoa lapsiamme silmiin ja kysyä: millaiset elämän edellytykset me heille jätämme?
Voimme kerätä itsellemme paljon omaisuutta ja materiaalia ja jättää sen perillisillemme, mutta olemmeko todellisuudessa jättämässä heille hauraan koneiston, joka kaatuu ensimmäiseen häiriöön ja muodostuu vähitellen elämällemme asuinkelvottomaksi? Vai olemmeko jättämässä elävän, monimuotoisen planeetin ja toisiaan tukevan yhteisön ?
Huoli on herätyskello, ei lamaannus !
Tämä huoli ei kuitenkaan saa kääntyä lamaantumiseksi tai toisiamme vastaan suuntautuvaksi peloksi. Se on herätyskello.
Se on kutsu pysähtyä, kuunnella ja aloittaa kunnioittava vuoropuhelu luonnon ja toistemme kanssa. Tästä huolesta ei ala pelon tie, vaan yhteinen etsintä kohti turvallisempaa huomista – luonnon ehdoilla.


